Papin tosiasiallinen työ: Esko - lihakauppias

Eskolla oli palkkapäivä. Hetken aikaa hän oli hyvin onnellinen - tunne, jota hän ei ollut tuntenut lainkaan sen jälkeen, kun Tiina oli heittänyt hänet ulos. Hän suunnitteli jo menevänsä kaupungille tai ottavansa yhteyttä johonkin vanhaan ystävään. Sitten hän avasi television ja katseli, mitä aamu-tv:ssä sinä aamuna tarjoiltiin. Hän kalpeni kauhusta: hänen naapurinsa oli aamu-tv:ssä, mies, jota Esko vihasi koko sydämestään, eniten maailmassa. Esko oli valmis karjumaan tai riistämään hengen joltakin elävältä olennolta. Esko meni keittiöön ja tahtoi romuttaa koko keittiön. Hän laski kymmeneen, mutta se ei auttanut. Sitten hän laski "Isä meidän"-rukouksen, ja rauhoittui hieman. Oli muitakin vihollisuuksia kuin Tiina, Esko tajusi. Tiina ei ollut ainoa syy hänen ongelmiinsa, niitä oli muitakin.

Esko istahti ikkunan ääreen ja katseli ulos. Kello kävi yhdeksää ja aamu oli täydellisesti valjennut. Hän tahtoi myydä ja ostaa lihaa. Se oli Eskon elämäntarkoitus. Ja nyt televisiossa sanottiin, että liha ei olisi sinä päivänä myynnissä: hänen naapurinsa sanoi niin. Jos Eskolla olisi ollut ase, hän olisi harkinnut menevänsä naapuriin kyläilylle. "Liha ei ole myynnissä. Saatanan saatana", Esko kirosi. Mielikuvissaan hän jo soitti Tiinaa tulemaan sinä päivänä "syömään", ja mielikuvissaan hän hakkaisi Tiinan maantasalle, niin, ettei nainen enää kävelisi koskaan tai ainakaan päässyt sinä päivänä ylös sängystä. Järki oli paennut Eskon päästä.

Eskon koko päivä meni tuijottaen ikkunasta ulos. Hän ei ajatellut mitään, vaan kyttäsi naapurin pihaa. Hän kyttäsi, milloin naapuri tulisi ulos, sillä hän tahtoi syöksyä vähän puhuttelemaan miestä. Tietenkin hän tekisi sen niin huoleton hymy kasvoillaan kuin mahdollista. Hän ei saisi paljastua kyttääjäksi. Hän vähän puhuttelisi miestä, ja kertoisi verkoista puissa, verkoista, jotka saattoivat lahottaa koko puun. Esko istui ikkunassa ja tuijotti, tuijotti tuijottamistaan ja odotti. Hän kärsivällisesti odotti ja odotti, sillä lihan ostaminen ja myyminen oli Eskon elämäntarkoitus, ja muuta hänen mieleensä ei mahtunut.

Esko vailla ruokahalua

Seuraavana aamuna Esko istui jälleen keittiönpöydän ääressä. Hän oli ristinyt kätensä ja odotti jonkinlaista merkkiä radiosta, että hänen nöyrät huokauksensa kuultaisiin. Hän ei tahtonut avata "Dementiakirjaa", koska ei ollut saanut lehtiöönsä minkäänlaista merkintää aikaiseksi äidistään. Häntä pelotti, että seuraavalla sivulla kysyttäisiin hänen isästään, joka vielä eli. Esko ei voinut ottaa sitä riskiä, että todella kohtaisi isänsä kasvoista kasvoihin. Eskon oli vaikea päättää, millä volumella soittaisi radiota. Toisaalta hän tahtoi kovaa ääntä, toisaalta järki sanoi, ettei naapureita saisi vaivata niin varhaisella. Tiina oli siis jälleen kerran syypää siihen, ettei Esko saanut tehdä, kuten tahtoi. Vanhassa kodissaan hän olisi voinut laittaa radion huutamaan niin kovaa kuin tahtoisi.

Esko oli kasvatettu kristinuskoon. Mutta koska Esko ei ollut ymmärtänyt kristinuskon syvintä olemusta, ja oli vain raapaissut pintaa, niin Eskon rukousta ei luettu aidoksi. Kertoja tietää, että Jumala oikeasti on ilkikurinen olento, joka vimmaisessa murhanhimossaan ilkkuu, kun lapsi nöyrtyy rukoilemaan. Varsinkin, jos Esko itkisi, kaikentietävä kertoja, osaisi sanoa, että silloin Jumala vasta nauraisi ja olisi saanut tyydytyksensä. Mutta onneksi Eskon ei tarvinnut kuunnella kaikentietävää kertojaa. Hän saattoi ristiä kätensä ja rukoilla nöyrän rukouksensa. Hänen ei tarvinnut ajatella, että jossakin Jumala nauroi hänelle ja pilkkasi häntä siitä, että hän oli vailla apua ja suuremman kaitselmusta.

Yö oli tuonut kuuran maahan. Esko katseli kuuraista maata. "Monta tuntia auringonnousuun", hän ajatteli. Esko tahtoi syödä jotain, mutta hänellä ei ollut ruokahalua. Eskoa paleli, mutta hän oli liian laiska hakeakseen peittoa tai vilttiä ympärilleen. Oikeastaan "Dementiakirja" oli saanut Eskon pelkäämään omaa kuolemaansa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tajusi, millaista muinaisissa vankiloissa oli ollut. Ja hänen mielessään kävi se vaihtoehto, että karmanlain mukaan, hän tässä elämässä eläisi sen vaiheen, jonka hän oli laittanut muinaiset profeetat elämään, ennen kuin he kuolivat. Niinpä hän ei saanut syötyä, ei juotua, hän pelkäsi alinomaan kuolemaansa. Hän tahtoi huutaa, mutta ääntä ei tullut. Hän tahtoi vapautua vankeudestaan: Mennä ja riistää Tiina hengiltä, mutta hänen ei annettu mennä. Hän olisi tahtonut katsoa televisiota, mutta televisio oli mennyt rikki. Hän olisi tahtonut nukkua, mutta aina kun hän sulki silmänsä, hän näki kuvia, jotka kiduttivat häntä.

"Minun on kosto", oli Raamatussa lukenut. Ja ensimmäistä kertaa elämässään Esko ihan oikeasti pelkäsi. Pelkäsi henkensä edestä. Eniten maailmassa Esko toivoi saavansa olla uhri. Hän tahtoi olla pienipoika jälleen, jonka äiti painaisi hellästi syliinsä. Hän vihasi Tiinaa, joka ei suostunut olemaan hänelle äiti-ihminen. Miksi Tiinan piti opiskella? Miksi Tiinan piti saada vapaasti liikkua kaupungilla tai ajella autolla? Miksi hän oli niin tyhmä, että oli antanut Tiinan ajaa ajokortin tai ostaa lainarahoilla auton? Miten hän oli ollut niin tyhmä, että oli antanut Tiinan hankkia ystäviä? Mistä nuo ajatukset luikertelivat Tiinan päähän, että 2000-luvun nainen sai itse päättää, mitä ruumiillaan ja elämällään teki? Eikö Tiina tajunnut, kuinka hän, Tiinan uhri, kärsi? Esko mietti, että jos olisi olemassa jokin tukijärjestö: "Näin naiseni pahoinpiteli minua henkisesti", hän välittömästi liittyisi toisten uhrien joukkoon. Ja, päälimmäisenä Eskon mielessä: "Miksi minä en ymmärrä järkevää ja rauhallista puhetta, jota radiosta tulee? Miksi minä olen mennä järjiltäni?"

Esko ei voinut avata "Dementiakirjaa", koska hän oli liian sekaisin murhanhimossaan. Eskon isä oli opettanut sen Eskolle: "Tapetaan, hakataan ja pieksetään. Niin syntyy parempi maailma." Esko kaipasi isäänsä, mutta hänen isänsä oli jo vanhainkodissa, eikä kovin selvässä järjessä. Kuitenkin eniten maailmassa Esko kaipasi sitä isää, joka oli hyväksynyt kaiken Eskossa: hänen pahuutensa, ilkeytensä, kavaluutensa ja pirullisuutensa. "Hyvä poika! Sinä tulet pärjäämään maailmassa! Vahvimmat ovat ne kaikkein ilkeimmät", oli isä sanonut, ja sen Esko olisi kaivannut kuulla jälleen. Hän olisi tahtonut avata television, katsella itkevää kansaa, joka turhaan odotti apuaan taivaasta uskoen, johonkin "Rakkauteen." Esko sylkäisi sanan rakkaus suustaan kuin saastaisen mädän lihapalan, pilaantuneen leivän tai ötökän, joka vahingossa oli lentänyt hänen suuhunsa. Esko olisi tahtonut nauraa niille, jotka uskoivat rakkauteen: "Kuinka typerää. Minä en ole saanut rakkautta maistaa. Ja jos minä saan päättää, niin ei saa kukaan toinenkaan."

Eskon täytyi sulkea radio. Hän ei saattanut kuunnella enempää. Hiljaisuuskaan ei ollut hyvä. Esko lähti kävelylle. Hän katseli maailmaa: lokakuu, routa teki tuloaan, maa jäätyi hiljalleen. "Minun sielunmaisemani", Esko tajusi, tai kuuli Jumalan kuin kuiskaavan. Ja hän kiitti Jumalaa, että hänellä oli terveet jalat joilla vielä kävellä, ja ehkäpä hänen ruokahalunsakin tulisi takaisin.

Eskon yksinäinen aamu

Esko ei pitänyt uudesta asunnostaan. Katkerana siitä, että Leena oli potkinut hänet pihalle, hän istui ikkunan ääressä ja tuijotti vesisadetta oikeastaan näkemättä mitään. Hän koetti lukea päivän lehteä, mutta hänen keskittymiskykynsä rakoili. Hän koetti kuunnella radiota, mutta hänen paha mieli on niin voimakas, että hän tahtoi mieluummin ampua radion, kuin kuunnella sitä. Silti radio oli päällä ja lehti avoinna pöydällä. Ilma oli harmaa. Esko ei tahtonut kävelylle. Hän tahtoi miettiä.

Jos hän olisi ollut parempi Leenaa kohtaan. Hänhän oli yrittänyt kaikkensa ollakseen hyvä mies. Mutta Leena oli sitä sukupolvea, joka ajatteli vain opintojaan, eikä kyennyt käsittelemään sellaisia asioita, kuin avioliitto. Esko oli lakannut vuosikaudet sitten painostamasta Leenaa avioliittoon. Se tuntui hänestä liian nöyryyttävältä. Hän oli myös vaihtanut rakkauden ja ihastuksen vihaan vuosia sitten. Siitä huolimatta, Esko käsitti sen nyt, vihasta huolimatta, hän oli koko ajan myös rakastanut Leenaa ja koettanut parhaansa. Leena ei ollut käsittänyt hänen rakkauttaan, ja huutanut hänelle, että se oli sairasta riippuvuutta, ja että Leena tarvitsi enemmän tilaa, enemmän vapautta, enemmän kunnioitusta, enemmän rahaa ja enemmän ystäviä.

Eskoa enemmän kuin harmitti Leenan tarpeet. Milloin nainen tarvitsi omaa aikaa, milloin hän koetti raahata Eskon kävelylle kanssaan. Nainen tahtoi syödä ulkona, Esko tahtoi katsella televisiota. Nainen tahtoi kynttiläillallisen radiota kuunnelle, Esko tahtoi katsella jalkapalloa. Nainen piinasi yhä enemmän tarpeillaan. Lopulta Esko oli alkanut hakata Leenaa. Alkuun Leena oli ollut peloissaan ja maannut hiljaa paikallaan sängyssään, mutta lopulta Leena oli oppinut kestämään iskut ja alkanut elää Eskon hakkaamisesta huolimatta. Silloin Esko oli käsittänyt kärsineensä karvaan tappion. Hän ei saanut iskettyä Leenaa rakkaudella, ei vihalla, ei väkivallalla, ei millään keinolla, jonka hän osasi ja taitoi.

Oli selvää, ettei Leena ottaisi Eskoa enää takaisin. Nainen oli ilmoittanut huolehtivansa siitä, että Esko pääsisi uuden elämän alkuun uudessa asunnossaan. Nainen oli sanellut uudet ehdot, Esko ei saisi enää tulla heidän yhteiseen kotiinsa. Se oli nyt yksin Leenan. Jos Leena jaksoi ja viitsi, hän tulisi Eskon luokse. Suurimman osan ajasta Esko istui ja mietti, milloin soittaisi Leenalle, vai soittaisiko ollenkaan. Leena oli ostanut Eskolle "Dementiakirjan." Ajatella, nainen oli kehdannut ostaa hänelle lahjaksi "Dementiakirjan." Nainen oli sanonut, että tee näitä tehtäviä tästä kirjasta aikasi kuluksi ja poraudu syvälle niiden ymmärtämiseen, jotta takaisit itsellesi onnelliset vanhuudenpäivät. Eskosta koko kirja oli vittumainen pila, yritys nujertaa hänet. Esko oli jo tehnyt testamentin, ja kaikki menisi Leenalle. Esko mietti joka päivä, milloin ottaisi asianajajaan yhteyttä. Hän ei tahtonut Leenan saavan penniäkään.

Leenan tullessa käymään Eskon luona, mies salasi hyvin katkeruutensa. Hän oli kohtelias, hilpeäkin. Käyntien jälkeen hän oli huokaissut helpotuksesta, kun näytelmä oli hänestä sujunut täydellisesti. Naisen auton kaarrettua pihasta hänet oli iskenyt taas sama pakokauhu, joka oli ennen naisen vierailua. Esko ei osannut sitä itselleen selittää. Hän tahtoi kuristaa naisen. Hän tahtoi naisen kuolevan. Hän hillitsi itsensä, mutta ei päässyt riivauksestaan. Esko oli alkanut pelätä itseään. Asiaa ei auttanut se, ettei Eskolla ollut juurikaan läheisiä ystäviä, joiden kanssa jakaa ajatuksiaan. Ei sellaisia asioita, kuin murhanhimo, paljastettu ihmisten joukossa. Tai jos paljastettiin, se esitettiin sutjauksena, jolle ei odotettu mitään aikuista kommenttia, holhoavaa neuvoa tai ohjaavaa ja nöyryyttävää kasvatuksellista näkemystä, oliko murhanhimo oikein vai väärin. Sellaiseen sutjaukseen Esko odotti täyttä hyväksyntää. Ja kertojan mukaan, täydellisen hyväksynnän vaatimus, vailla holhoavaa kasvatuksellista näkemystä, oli koko Eskon elämän pohjan kestämättömyyden syy.

Päivän lehdessä kerrottiin maailmanpolitiikasta. Vähänkö Eskoa enää kiinnosti lukea maailmanpolitiikasta, kun hänen oma elämänsä oli kuin Syyria, pelkkä rauniokasa. Ei häntä kiinnostanut, veikö kansainvälinen yhteisö rauhanturvaajia Syyriaan, tai saivatko paikalliset enää raitista vettä juoda. Eskon paha mieli täytti hänen ajatuksensa mustalla yöllä, eivätkä yötkään enää tuoneet rauhaa kuten ennen. Joka aamu häntä odotti remonttiasunto, jossa ei vielä ollut edes huonekaluista muuta kuin sänky. Keittiön ikkunassa ei ollut verhoja. Kahvinkeitin oli viallinen, joskin se juuri ja juuri toimi aamuisin. Esko tunsi oksettavan tunteen juotuaan kahvinsa, kuin kaikki hänen nauttimansa asiat, joita hän ennen oli rakastanut, olisivat muuttuneet kiroukseksi. Hän oli opiskellut tietotekniikkaa, osannut ja hallinnut tietokoneiden ylläpidon. Hän oli pelaillut kavereidensa kanssa, nauttinut kevyttä huumoria tasapainona kotielämän synkeälle todellisuudelle, ettei hänen lumovoimansa riittänyt, hänen repliikkinsä toimineet, hänen hymynsä ollut aito, hänen tuomansa kukat riittäneet anteeksipyynnöksi. Ja sitten Leena oli heittänyt hänet pihalle. Tietotekniikka ei kiinnostanut enää. Pelailu kavereiden kanssa ei enää toiminut. Kevyt huumori oli käynyt tehottomaksi. Kahvikaan ei enää maistunut samalta.

Esko syytti Leenaa kaikesta siitä, mikä hänet oli vallannut: apatia ja voimattomuus. Apinanraivosta oli tullut epäuskoinen mykkyys, jota sanoittamaan Eskolla ei ollut sanoja, ja josta puhumiseen Eskolla ei ollut voimia. Televisio oli hänen ainoa lohtunsa koko elämän ollessa raunioina. Aamu-uutiset ja aamu-tv olivat tulleet Eskolle elinehdoksi. Mainosten tullen hän painoi päänsä ja koetti hillitä itsensä. "Lehmiä, maitoa, lastenvaippoja", Esko totesi eikä enää edes tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Aiemmin kaikki oli ollut niin helposti hallittavaa. Jokaiselle kuvalle oli merkitys vailla tunteita. Nyt kuvat olivat liitettyinä tunteisiin. Esko tunsi väliin häpeää, väliin voitonriemua. Välillä hän uhkui päättäväisyyttä ja varmuutta, seuraavassa hetkessä hänet valtasi suru ja kaipuu. Koko tunteiden sekamelska sai Eskon kokemaan, ettei hänen elämänsä ollut enää hänen omissa käsissään, ja se oli 50-vuotiaalle miehelle liian pelottavaa. Apinanraivolla hän tahtoi julistaa, että kaikki oli kuin ennenkin, ja hänen elämänsä oli hänen omassa hallinnassaan. Mutta sitten pienen pienikin rapsahdus sai hänet säikähtämään. Ja sisäänpäin hän koki alati itkevänsä. Oikeastaan Esko oli onnellinen, ettei Leena ollut sitä näkemässä.

Esko mietti, mitä tehdä "Dementiakirjalle." Tuhotako se, heittääkö se menemään vai laittaa kirjahyllyyn? Avata kirjaa hän ei aikonut. Hän ei hyväksynyt sellaista mahdollisuutta, että hän antaisi Leenan pelotella itseään. Naisella oli ollut liikaa valtaa liian kauan, eikä Esko enää aikonut sallia hänelle minkäänlaista osuutta hänen elämäänsä. Nainen oli aina tehnyt Eskon iästä kiistakysymyksen. Opiskellessaan uskonnonhistoriaa Leena oli saanut päähänsä, että 2000-luvun nainen sai itse päättää, mitä tekisi kehollaan, ajallaan ja tulevaisuudellaan. Esko tiesi, että se kulttuuri, johon hänet oli kasvatettu, oli ohi hänen kohdaltaan. Silti, hän odotti ja luotti, että kunhan hän saisi elämänsä verkostot jälleen toimimaan, Leenasta ei jäisi jäljelle kuin karvas muisto. Sitten hän heittäisi "Dementiakirjan" roskiin. Samalla hän heittäisi roskiin Leenan ilkeät sanat ja rajattoman vallan. "Pitäköön ruumiinsa. Minulla on edelleen kaikki, mitä tarvitsen elääkseni hyvän elämän", Esko uhosi, kun katsoi "Dementiakirjaa."

Esko tuijotti vesisadetta neljä tuntia. Radio soitti jotain, mutta Esko ei juuri kuullut sanoja. Hän oli liian poissa tolaltaan. Yhä uudelleen ja uudelleen hän toisti: "Tämä ei toimi niin kuin tämän pitäisi toimia. Tämä ei ole totta." Lopulta hän avasi "Dementiakirjan." Ensimmäisellä sivulla luki: "Kuvaile äitiäsi. Oliko hänellä rajaton valta tunteittesi suhteen? Oliko äitisi ilkeä vai hellä?" Esko katsoi kysymyksiä avuttomana. "Onneksi äiti on kuollut", Eskon ensimmäinen ajatus oli, ja hän kirjoitti sen ylös. "Onneksi äiti on kuollut", Esko kirjoitti sivun ylälaitaan. Se oli vihje eteenpäin. "Äiti piinasi minua", Esko kirjoitti ensimmäisen lauseen alapuolelle. Hän koetti muistaa, mutta ei muistanut. Sitten hän alkoi muistaa. "Äiti huusi, haukkui, pilkkasi, nujersi ja raiskasi", Esko kirjoitti. Mutta kamala tunne valtasi hänet: "Olen itse tehnyt samoin." Seuraavaksi Esko tahtoi kirjoittaa: "Äiti oli kelpo ihminen." Mutta se olisi ollut valhe. Ja siinä kohtaa Esko koki taas romahtavansa. Hän ei voinut muistaa, mutta ei voinut sulkeakaan kirjaa. "Minä rakastin äitiä", Esko viimein kirjoitti, jonka jälkeen hän tahtoi taas vihata äitiään, joka oli hylännyt hänet. "Ei tällaista kirjaa saisi olla", Esko totesi epätoivoisena ja sulki kirjan. Toisaalta hän mietti, mitä seuraavalla sivulla oli. Hän kaivoi lehtiön esiinsä ja alkoi tehdä laskelmia, kuinka paljon hän oli uhrannut Leenaan rahaa. Katkeruuden ja vihan tunteet olivat Eskolle luonnollisimmat tunteet maailmassa. Ne olivat turvallisia ja helppoja, hänen aito, rehellisin tunnetilansa. Kun Esko palasi kaipuusta ja surusta katkeruuteen ja vihaan, hän oli taas turvassa "Dementiakirjalta", tai "äidin rajattomalta vallalta."

Mutta viha ja katkeruus eivät vieneet Eskoa kävelylle, eikä antanut voimaa alkaa remonttia. Esko edelleen istui ikkunassa, väliin katseli lukujaan, kuinka paljon oli menettänyt rahaa. Väliin hän kirosi, ja lopulta hän tajusi, että oli lounasaika.

Eskon asunnolla riita

Kun Esko oli saanut uuden asunnon, Tiina huokaisi helpotuksesta. Ei, etteikö hän edelleen katselisi Eskon perää, mutta oma asunto, sen rauha, alkoi merkitä Tiinalle päivä päivältä enemmän. Sitä Tiina kuitenkin mietti, suutelisiko Esko uusia rakastajiaan yhtä intohimottomasti kuin häntä. Sellainen oli tietenkin täysin turhaa ajateltavaa, kun Tiinaa odotti lukuisat kirjat, jotka hän oli lyönyt laimin, tärkeimpänä niistä Intian uskontomuodot 3000 eaa.

Esko kinasteli itsensä kanssa, kuinka saattoi antaa naisen komennella itseään. Eskohan täyttäisi muutaman kuukauden päästä 50, ja oli häpeän huipentuma, ettei mies edelleenkään osannut elää itsenäistä elämää, elikkä saanut pidettyä avovaimoaan kurissa ja nuhteessa. Eskolle oli opetettu, että mies, joka antaa naisen nousta tasa-arvoiseksi tekijäksi rinnalleen, oli kuin koira, joka antoi toisten kätkeä luut ja sitten toisten myös kaivaa luut ylös, samalla kun itse torkkui ja odotti, että koiratarhan emäntä tulisi ja avaisi ruokahanat.

Tiina soitti Eskolle:
- Oletko saanut kirjakaapin koottua?
- En ole. Laitan parhaillaan ruokaa.
- Tarvitsetko illalla apua siinä hommassa?
- Kyllä apu kelpaisi.
- Lupaatko olla lyömättä?
- En voi luvata mitään. Minulla on paha mieli.
- Luonnollisesti. Olen juuri heittänyt sinut pihalle.
- Et aio muuttaa mieltäsi.
- En varmasti aio.

Esko laski luurinsa pöydälle ja laski kymmeneen. Häntä yökötti Tiinan päättäväisyys. Miten ihmeessä uskontotieteilijästä saattoi kasvaa jotakin noin uppiniskaista. Eskolle Tiina oli ikuisesti häntä 20 vuotta nuorempi naikkonen, jolle pitäisi olla itsestäänselvyys, että vanhempi ihminen, joka on saapunut maailmaan ennen nuorempaa, omistaa maailmasta ja sen tiedosta suuremman osan kuin vasta-alkaja. Tiina oli kuitenkin opinnoillaan kaahannut Eskon ohi, ja väitti, että Eskon kartta maailmasta oli vanhentunut, kun taas uusissa kirjoissa oli paikkansa pitävä kartta. Typeryyttä, Esko ajatteli. Maailmankartta ei muuttuisi 20 vuodessa. Tiina oli typerys.

- Mitä mietit, Tiina kysyi.
- Mietin palaako tämä pyttipannu pohjaan, Esko vastasi.
- Etkö voi laittaa liettä pienemmälle lämmölle, Tiina kysyi.
- En voi. Tahdon tämän ruoan äkkiä valmiiksi, Esko vastasi äkäisenä.
- Hätiköimällä ei synny mitään hyvää. Ruokaa kuuluu hauduttaa, Tiina neuvoi.
- Hauduta sinä vaikka valtameressä varpaitasi, Esko sanoi ja tahtoi lyödä luurin korvaan Tiinalle.
- Olet hyvin poissa tolaltasi, Tiina vastasi.
- Voisin kuristaa sinut puhelinjohdolla, Esko sanoi.
- Nykypuhelimissa ei ole johtoja, Tiina sanoi hilpeänä tuntien suurta riemua, ettei hänen tarvinnut olla miehen kanssa samassa huoneessa.
- Sinä niin nautit minun nöyryyttämisestäni, Esko sanoi.
- En niin paljon, kuin sinä minun kuristamisestani, Tiina sanoi ja sulki puhelun.

Eskon päivä kului hyvin hitaasti. Hän mietti moneen kertaan erilaisia vaihtoehtoja Tiinan surmaamiseksi. Koska mikään suunnitelmista ei loppupeleissä vaikuttanut hyvältä, hän ryhtyi pohtimaan erilaisia keinoja Tiinan henkiseksi musertamiseksi. Hän tunsi yliopistolta porukkaa. Ja hän tunsi seurakunnasta kaikki. Ei olisi homma eikä mikään saada erilainen seurakunta hyökkäämään apuna ja tekemään Tiinasta selvää. Ainut ongelma oli se, että hyökkäystä oli harjoiteltu niin pitkään jo, että Tiina oli oppinut vastahyökkäyksen. Joskin Tiinan vastahyökkäys oli aina yhtä lapsellinen, Eskon täytyi myöntää, että se oli toimiva.

Tiina avasi viimein oppikirjansa. Hän luki ja ahmi tekstiä, kuin ei olisi saanut älyllistä ravintoa tuhansiin vuosiin. Hän istui nenä kiinni kirjassa iltaan saakka, kunnes nousi autoonsa ja ajoi naapurikaupunkiin Eskon luokse. Eikö häntä hävettänyt aina, kyllä hävetti, nimittäin se, että Esko oli häntä 20 vuotta vanhempi. Kuitenkin 12 vuoden avoliiton aikana yksi asia oli käynyt selväksi: seksi oli ihmisen paras ase. Tiina nauroi radio-ohjelmalle, jossa kerrottiin, että jo ennen kreikkalaista sivilisaatiota, oli osattu arvostaa alastomuutta mainostemppuna, jos oli tahdottu kiinnittää huomiota kulttuurillisiin arvoihin. Tiinasta ihmiskunta oli typeryydessään hassu, ja hassuudessaan kuin Esko - täysin hukassa.

Päästyään perille Tiina koputti Eskon oveen. Samalla hän mietti, olisiko olemassa jonkinlaista salaista koodia, jolla miehen väkivaltaisuutta saisi vaiennettua edes hieman. Valheet olivat palvelleet Tiinaa niin kauan, kuin hän muisti: "Rakastan sinua iäti. En koskaan päästä sinusta irti. Tulen aina olemaan nöyrin palvelijasi. Kerro vain toiveesi minulle, ja teen kaiken, mitä tahdot." Tiina oli esittänyt roolinsa niin hyvin niin monia vuosia, että oli hieman vaikea oppia vähentämään valehtelua. Ja hänen oli nälkä. Hän mietti, olisiko Esko millään tavalla panostanut hänen vierailuunsa, ostanut edes viinirypäleitä, ellei jopa viiniä ja patonkia.

Esko avasi oven ja seisoi oviaukossa kuin aikeenaan olla päästämättä Tiinaa sisään. Hän tahtoi ruumiillaan estää Tiinaa ajattelemasta, että Tiina saattaisi pomottaa häntä ja kohdella häntä kuin avutonta lasta. Hän oli aikuinen mies ja aikuisella miehellä oli oma tahto. Tiina hymyili:
- Etkö aio päästää sisään?
- Aiotko tehdä minusta naurettavan, Esko kysyi ensin.
- En tietenkään. Teitkö mitään valmisteluja ennen tuloani, Tiina vastasi.
- Mitä olisi pitänyt tehdä, Esko kysyi.
- Ostaa vaikka piirakkaa, Tiina vastasi seisten edelleen käytävässä.
- Tuossa rahat. Käy ostamassa jotain, Esko kaivoi taskustaan kympin. Ja sulki oven.

"Mainiota", Tiina huokasi. Olen miehelle täysin itsestäänselvyys. Hän ei tule koskaan muuttumaan. Tiina oli vähällä luopua toivosta, kunnes muistutti itselleen, että mitä enemmän mies epäonnistui hyvyydessä, sitä varmemmin hänen oli helppo lopettaa valehtelu. "Tämähän menee ihan hyvin", Tiina tuumaili ja mietti, ostaisiko mustikka- vai vadelmapiirakkaa. Totta kai oli hänen etunsa, että hän oli niin nuori. Eskoa ei kuitenkaan saanut painostaa liikaa, ettei joutuisi maksamaan liikaa. "Pienissä määrin, pikkuhiljaa", hän laskelmoi ja käveli takaisin Eskon asunnolle.

Esko oli keittänyt kahvit. Tiina katseli ympärilleen ja ehdotti Eskolle pientä pintaremonttia. "Miten sinä voit tuollaista saada päähäsi", Esko kysyi loukkaantuneena, tuntien itsensä avuttomaksi ilman lupaa käyttää nyrkkejä. "Kyllä sinä osaat. Uskon siihen. Voin auttaa", Tiina sanoi. Esko mietti asiaa todella pitkään, ja Tiina jo luuli, että mies alkaisi mököttää. Mutta mies ajatteli. Hän ajatteli, olisiko parempi totella Tiinaa vai käyttää Tiinaan pakkokeinoja.

- Koetatko pakottaa minut johonkin virikkeelliseen toimintaan, Esko kysyi.
- On mielekästä käyttäytyä kuin omaisi mielen, eikä vain istua kaiket päivät ja tuijottaa eteensä näkemättä edes mitään. Se on dementiaa, Tiina sanoi holhoavasti.
- Et voi tulla tänne tuollaisena. Sinun täytyy olla sellainen kuin ennen olit, Esko sanoi valittaen.
- Me muutumme. Emme me voi koko elämäämme polkea paikallamme, Tiina sanoi.
- Kyllä voimme, Esko sanoi.
- Kunnes olemme laitoksessa vaipoissa, Tiina ehdotti.
- Niin, jos niin valitsee, Esko sanoi.
- Mene minne haluat. Minä en tule mukaasi. Enkä aio alkaa dementikkoa hoitamaan kotonani, Tiina sanoi lujasti.
- En minä mene laitokseen. Hommaan kotiapulaisen, Esko sanoi.
- Maksa sille kans hyvin, Tiina sanoi.
- Minä haastan sinut oikeuteen, Esko yritti uhkailua.
- Haasta vain. En ole tehnyt rikosta, Tiina sanoi takaisin.
- Et voi hylätä minua. Olemme melkein avioliitossa, Esko sanoi.
- Mutta emme ole avioliitossa. Olemme avoliitossa. Meitä ei sido minkäänlainen vala, Tiina korjasi.
- Olet luvannut minulle, Esko yritti.
- Olen suojautunut nyrkeiltäsi, Tiina sanoi.

Esko tunsi itsensä sekä haavoittuvaiseksi, että avuttomaksi ja hän vihasi jokaista nöyryyttävää sekunttia. Hän oli kuitenkin luvannut, ettei käyttäisi nyrkkejään. Hän kaatoi kahvin kuppeihin ja tajusi olevansa alakynnessä. Hän ei ottanut koiranpentuilmettä anellakseen, vaan hän koetti miettiä, mitä arvokas ihminen ajattelisi sellaisessa tilanteessa, ja mitä sellainen ihminen ehkä sanoisi. Lopulta hän sanoi:
- Totta kai ansaitset itsenäisen elämän. Eihän toista voi pakottaa rakastamaan, Esko sanoi.
- Hyvä, ymmärrät siis viimein, Tiina sanoi huojentuneena.
- No, kunhan sanoin jotakin hienolta kuulostavaa. Oikeasti sinun on pakko rakastaa minua. Tuhoan sinut muuten, Esko sanoi kykenemättä esiintymään arvokkaasti.
- Pakottamalla ei voi saada mitään. Ei mitään. Rakkaus on aina vapaaehtoista, vastavuoroista ja lahjana annettua ja saatua, Tiina sanoi.
- Rakkaus perseessäsi, Esko kirosi.
- Koettaisit joskus ajatella ja puhua kuin järkevä ihminen, Tiina solvasi takaisin.
- Hienohelma, Esko nimitteli.
- Älykkään ihmisen argumentaatiotaito, Tiina totesi ja laski kahvikupin pöydälle.

Tiina nousi, käveli olohuoneeseen ja mittasi katseellaan asuntoa. Hän edelleen ajatteli, että Eskon olisi hyvä tehdä jotakin. Hän voisi auttaa Eskoa kuntoutumaan alkavasta dementiasta. Samalla kun hän kuntouttaisi Eskoa, hän tekisi suuren palveluksen Jumalalle, jonka johdosta Jumala olisi hänelle velkaa älyllisyyttä ja onnea. Tiina käveli takaisin Eskon luokse keittiöön:
- Käymme ostamassa tapetit ja maalit huomenna. Tule noutamaan minua klo 13.
Esko ei jaksanut enää laittaa vastaan.
- Hyvä on. Noudan sinut klo 13, hän sanoi ja katseli Tiinan poistuvan.

Millaista on, kun tulee vaikeuksia

"Millaisia vaikeuksia", Esko kysyy.
"Monenlaisia. Esimerkiksi asumusero", Tiina kertoo.
"Olen itse ajatellut samaa", Esko toteaa.

Esko ja Tiina olivat seurustelleet 12 vuotta. 12 vuotta susiparina oli opettanut heidät tuntemaan toisensa: sekä hyvinä että huonoina päivinä. Pelkäsikö Tiina? Miten pitkälle Eskoa saattoi painostaa ilman, että mies menetti järkensä? 12 vuotta, eikä Tiina edelleenkään tuntenut Eskoa, vaikka kuvitteli niin. Esko puolestaan uskoi tuntevansa Tiinan läpikotaisin. Kuitenkin hänen täytyi myöntää, että joskus nainen yllätti hänet: toisinaan ollen niin huono, että Eskoa hävetti, ja taas toisinaan ylittäen itsensä.

"Minusta asumusero ei välttämättä ole vaikeus", Esko sanoi peitellen, että tunsi vihaa.
"Eikö? Minusta jatkuva ravaaminen edestakaisin ja vuoroin vieraissa voi olla sitä", Tiina vastasi.
"Kumman asunnolla oltaisiin enemmän", Esko kysyi.
"Ehdottomasti sinun", Tiina sanoi.

Esko katsoi naista ja piti siitä, että Tiina suosisi hänen asuntoaan. Hänellä liittyi liikaa ikäviä muistoja Tiinan asuntoon. Hän ei suoraan sanottuna ollut koskaan tuntenut Tiinan asuntoa kodikseen. Hän oli inhonnut asua Tiinan asunnossa, mutta koska he olivat köyhiä, heillä ei ollut ollut varaa pitää kahta asuntoa. Kunnes Esko oli saanut töitä naapurikaupungista. Mutta kyllä, Esko myönsi, jatkuva matkustelu kahden kaupungin välillä voisi jäytää välejä, kun rahat hupenisivat matkustamiseen. Lisäksi Esko epäili Tiinan lupailevan jotain, mitä ei aikonutkaan pitää. Tiina oli taitava vedättäjä, joka lupaili vaikka tähdet taivaalta saadakseen vihan laantumaan siksi hetkeksi, kun hän oli fyysisesti ja henkisesti paikan päällä läsnäolevana.

"Sinun ei pitäisi valehdella, Tiina", Esko sanoi.
"Ei minun pitäisi, mutta se on aivan välttämätöntä", Tiina vastasi häpeilemättä.
"Etkö ymmärrä, että valhe puree aina takaisin", Esko sanoi.
"Purkoon", Tiina sanoi uhmakkaasti.

Esko katsoi Tiinan pöytää. Pöytä oli täysin sekaisin papereista ja kirjoista. Tiina opiskeli uskonnon retoriikkaa ja uskontohistoriaa. Hän tahtoi olla historioitsija. Kuitenkin päällimmäisenä kirjoista oli Harlekiini. Miksi Tiina luki roskakirjallisuutta, Esko pohti. Oliko nainen eskapisti? Eikö hän kestänyt sietämätöntä todellisuutta, joka historiankirjoista tuli vastaan? Eskon täytyi myöntää, että retorisesti nainen oli taitava. Jossakin määrin niin paljon, että Eskon toisinaan teki mieli lyödä naista, jos nainen oli väittelyssä voitolla. Niinpä Tiina, joka tunsi Eskon väkivaltaisen puolen, valehteli Eskolle milloin mitäkin, ettei mies löisi. Lisäksi hän piti taitonsa piilossa, ettei Esko tuntisi kateutta. Miehen kateus, olkoonkin pikkumaista, oli vaarallista.

"Sanot aikovasi viettää aikaa asunnollani. Miten käytännössä maksat matkasi", Esko kysyi.
"Sinä saat maksaa matkat, jos tahdot minun viettävän aikaa kanssasi", Tiina vastasi.
"Tottakai maksan. Jos lupaat olla paikalla", Esko sanoi ja mietti Tiinan isää.
"Minähän sanoin, että tämä saattaa tietää vaikeuksia", Tiina sanoi, kun näki Eskon ilmeen.
"En ymmärrä", Esko sanoi ja katsoi Tiinaa epäillen taas Tiinan valehtelevan koko jutun.
"Sinä et voi luottaa minuun. Se on täysin ymmärrettävää. En tahtoisi silti valehdella halustani viettää kanssasi aikaa. Jos tahdon elää, minun on sopeuduttava siihen, että sinä olet 'huoltajani', mutta sinun täytyy sitoutua ja sopeutua siihen, ettet lyö minua enää. Koko asumusero johtuu siitä, että olet väkivaltainen", Tiina selitti miehelle.

Esko tunsi kiukun nousevan pintaan. Hän ei kestänyt suoraa puhetta suurimmasta heikkoudestaan. Hän oli väkivaltainen. Sen hän kykeni myöntämään itselleen tai kaltaiselleen. Mutta kun Tiina mainitsi asiasta vähänkään kiihtymättä, häntä alkoi ärsyttää nainen kylmä harkinta, joka tuntui Eskosta suurimmalta mahdolliselta julmuudelta, henkinen ja moraalinen ylivoima. Esko puristi kätensä nyrkkiin ja kiskoi toisen jalkansa toisen jalkansa päälle ristiin. Hän keräsi itseään kokoon, että saisi hillittyä sisällään kiehuvan raivonsa. Tiina oli hänestä mielettömän vaikeasti hallittava nainen. Vaikka 12 vuotta Esko oli koettanut hakata Tiinaa kuuliaisen naisen muottiin, nainen ei ollut väliaikaista nöyrtymistä lukuunottamatta, muovautunut sellaiseksi naiseksi, jota olisi helppo ohjailla ja rakastaa.

"Ei sinuun voi luottaa. Sinä olet suurin mahdollinen valehtelija", Esko sanoi syyttävästi kuin pikkulapsi, joka jäi kiinni keksipurkilta, eikä keksinyt muuta puolustusta kuin alkaa kiukutella.
"Eikä hakkaavan miehen kanssa voi oppia muuksi kuin valehtelijaksi", Tiina syytti takaisin.
"Tässä me taas syyttelemme toisiamme. Miksi emme voi käyttäytyä kuin aikuiset", Esko aloitti sovittelun.
"Kenties koska me emme ole kasvaneet aikuisiksi. Olemme leikkineet kissa-hiiri-leikkiä aivan liian kauan. Minusta ei tule sinulle kuuliaista niin kauan, kuin hakkaat minua, eikä sinusta tule rauhanmiestä niin kauan, kuin minä en ole sinulle kuuliainen. Olemme umpikujassa. Asumusero on ainoa oikea vaihtoehto", Tiina selitti.

Esko inhosi sitä, kuinka Tiina pyrki selittämään hänelle asiat, kuin hän olisi ymmärrykseltään 2-vuotias. Tiina oli tehnyt sitä alusta saakka: kohdellut häntä älyllisesti alimittaisena ymmärtämättä lainkaan millaista oli elää itseään kyvykkäämmän olennon kanssa parisuhteessa samassa taloudessa, kun toinen ei suostunut tunnustamaan kuinka Esko oli monin tavoin ansioitunut ja kyvykäs ihminen. Tiina piti halpana kaikkia Eskon saavutuksia, bisneksia, oli ne sitten elinkeino tai harrastus. Esko ei koskaan sanonut sitä ääneen, mutta omasta mielestään hän oli hoidellut omat vastuunsa erinomaisesti. Tiinalle koko hänen elinkeinonsa oli roska ihmiskunnan historiassa. Esko oli pappi, Tiina oli uskontokriitikko, jonka elämäntehtävä tuntui olevan todistaa, kuinka Eskon kaltaiset papit olivat koko ihmiskunnan historian mätäpaise.

"Et voi aina vedota siihen, että olen väkivaltainen. On tässä muutakin vaikeutta, kuin se. Esimerkiksi se, että sinä et koskaan ole kunnioittanut mitään minussa", Esko sanoi.
"Uskon, että voimme ratkaista tämän, kunhan asumme eri osoitteissa", Tiina sanoi sulkien korvansa Eskon pyynnöltä tunnustaa miehen ihmisarvo tai ansioituneisuus.
"On sinussakin vikaa", Esko jatkoi. Tiina ei edelleenkään suostunut kuuntelemaan.

Tiina oli aloittanut opintonsa seurustellessaan Eskon kanssa. Kun Tiina oli ollut kirjoittamassa ensimmäistä esseetään katolilaisuudesta eilen ja tänään, Esko oli alkanut haastaa ensimmäistä kertaa riitaa. Pian riidat olivat yltyneet siihen, että mies turvautui nyrkkeihinsä. Alkuun Tiina oli alistunut miehen mielivaltaan. Kuitenkin koulupäivinään hän opiskeli ja mietti tarkemmin katolilaisuuden suhdetta väkivaltaan, ja hänessä alkoi kasvaa ajatus, että miehen voisi jotenkin muuttaa. Hän oli koettanut kaikki keinot läpi: hän oli hyvittänyt, kompensoinut, lahjonut seksillä, rahalla ja ruoalla, hän oli liehitellyt, imarrellut ja palvonut. Kun hän viimein tajusi itse lakanneensa kasvamasta ihmisenä, hän oli päättänyt, ettei enää itseään uhraten palvoisi miestä, joka ei kuitenkaan muuttunut, oli Tiina koettanut mitä keinoja tahansa.

"Mitä sinä minusta enää haluat? Olet tehnyt täysin selväksi, että olen silmissäsi pelkkä nolla", Esko jatkoii tivaamista.
"Et voi velvoittaa minua rakentamaan identtiteettiasi vahvaksi, jos perustat identiteettisi väkivallalle. Se ei ole kestävä pohja. Ei sille pohjalle voi rakentaa. Vaikka imartelisin sinua aamusta iltaan, kaikki sanani olisivat tyhjää tuulta, jos rakennettu sortuu hetkellä millä hyvänsä, kun et kestään pienintäkään vastustusta tai kritiikkiä. Etkä edes ymmärrä, vaikka selittäisin miljoonaan kertaan, ennen kuin menet pois luotani ja oikeasti mietit asiaa", Tiina sanoi vihaisen lujasti tehden selväksi, että oli asian päättänyt, maksoi mitä maksoi.
"Ja minä olen lapsi, jota sinä koetat kasvattaa", Esko sanoi täynnä ilkeää vihaa, sillä ei voinut kestää neuvoa. Hän oli niin hieno pappi, että kukaan naikkonen ei häntä asettunut arvioimaan tai neuvomaan.
"Jos käyttäydyt kuin pikkulapsi, joka ei kestä vastaiskuja, niin ole", Tiina sanoi huolimatta siitä, että tiesi, että nyrkki iskeytyisi kohta hänen kasvoihinsa.

Esko katsoi Tiinaa tuntien suunnatonta murhanhimoa. Tiina oli valehtelija. Ihminen ei saanut valehdella. Hän nyrkkeineen oli rehellinen ihminen, joka ilmaisi tunteensa rehellisesti ja kypsästi ja avoimesti: täysin hyväk,syttävällä tavalla. Tiina oli saatanan jeesustelija, joka koetti korottaa itseään hänen yläpuolelleen jauhamalla aina yhtä ja samaa: Esko lapsi nyrkkeineen ja Esko kykenemätön kasvamaan valheperustuksineen. Hän oli kuullut saman saarnan jo miljoonaan kertaan.

"Minä muutan pois. Sinun ei tarvitse enää sietää minua", Esko sanoi lopulta.
"En aio hylätä sinua. Tahdon vain, että asumme erillämme", Tiina sanoi sovitellen.
"En voi sietää sinua", Esko sanoi murhaavasti.
"Vietä ihan niin paljon aikaa muussa seurassa kuin tahdot ja tarvitset", Tiina sanoi.
"Ja sinä pärjäät ilman minua", Esko sanoi ivallisesti.
"Taloudellisesti en", Tiina sanoi ja jatkoi: "mutten tule kaipaamaan iskujasi."

Tiina ajatteli, että kaikki järjestyisi. Hän ajatteli, että Esko kasvaisi tyhjiössä paremmin, kuin järjen valossa. Esko kaipasi ja rakasti pimeyttä. Niinpä antoi pimeyden kasvattaa häntä, Tiina ajatteli. "Oikeastaan aivan sama, kunhan mies ei hakkaisi enää", Tiina mietti ja pyysi Eskoa poistumaan.