Esko ei pitänyt uudesta asunnostaan. Katkerana siitä, että Leena oli potkinut hänet pihalle, hän istui ikkunan ääressä ja tuijotti vesisadetta oikeastaan näkemättä mitään. Hän koetti lukea päivän lehteä, mutta hänen keskittymiskykynsä rakoili. Hän koetti kuunnella radiota, mutta hänen paha mieli on niin voimakas, että hän tahtoi mieluummin ampua radion, kuin kuunnella sitä. Silti radio oli päällä ja lehti avoinna pöydällä. Ilma oli harmaa. Esko ei tahtonut kävelylle. Hän tahtoi miettiä.
Jos hän olisi ollut parempi Leenaa kohtaan. Hänhän oli yrittänyt kaikkensa ollakseen hyvä mies. Mutta Leena oli sitä sukupolvea, joka ajatteli vain opintojaan, eikä kyennyt käsittelemään sellaisia asioita, kuin avioliitto. Esko oli lakannut vuosikaudet sitten painostamasta Leenaa avioliittoon. Se tuntui hänestä liian nöyryyttävältä. Hän oli myös vaihtanut rakkauden ja ihastuksen vihaan vuosia sitten. Siitä huolimatta, Esko käsitti sen nyt, vihasta huolimatta, hän oli koko ajan myös rakastanut Leenaa ja koettanut parhaansa. Leena ei ollut käsittänyt hänen rakkauttaan, ja huutanut hänelle, että se oli sairasta riippuvuutta, ja että Leena tarvitsi enemmän tilaa, enemmän vapautta, enemmän kunnioitusta, enemmän rahaa ja enemmän ystäviä.
Eskoa enemmän kuin harmitti Leenan tarpeet. Milloin nainen tarvitsi omaa aikaa, milloin hän koetti raahata Eskon kävelylle kanssaan. Nainen tahtoi syödä ulkona, Esko tahtoi katsella televisiota. Nainen tahtoi kynttiläillallisen radiota kuunnelle, Esko tahtoi katsella jalkapalloa. Nainen piinasi yhä enemmän tarpeillaan. Lopulta Esko oli alkanut hakata Leenaa. Alkuun Leena oli ollut peloissaan ja maannut hiljaa paikallaan sängyssään, mutta lopulta Leena oli oppinut kestämään iskut ja alkanut elää Eskon hakkaamisesta huolimatta. Silloin Esko oli käsittänyt kärsineensä karvaan tappion. Hän ei saanut iskettyä Leenaa rakkaudella, ei vihalla, ei väkivallalla, ei millään keinolla, jonka hän osasi ja taitoi.
Oli selvää, ettei Leena ottaisi Eskoa enää takaisin. Nainen oli ilmoittanut huolehtivansa siitä, että Esko pääsisi uuden elämän alkuun uudessa asunnossaan. Nainen oli sanellut uudet ehdot, Esko ei saisi enää tulla heidän yhteiseen kotiinsa. Se oli nyt yksin Leenan. Jos Leena jaksoi ja viitsi, hän tulisi Eskon luokse. Suurimman osan ajasta Esko istui ja mietti, milloin soittaisi Leenalle, vai soittaisiko ollenkaan. Leena oli ostanut Eskolle "Dementiakirjan." Ajatella, nainen oli kehdannut ostaa hänelle lahjaksi "Dementiakirjan." Nainen oli sanonut, että tee näitä tehtäviä tästä kirjasta aikasi kuluksi ja poraudu syvälle niiden ymmärtämiseen, jotta takaisit itsellesi onnelliset vanhuudenpäivät. Eskosta koko kirja oli vittumainen pila, yritys nujertaa hänet. Esko oli jo tehnyt testamentin, ja kaikki menisi Leenalle. Esko mietti joka päivä, milloin ottaisi asianajajaan yhteyttä. Hän ei tahtonut Leenan saavan penniäkään.
Leenan tullessa käymään Eskon luona, mies salasi hyvin katkeruutensa. Hän oli kohtelias, hilpeäkin. Käyntien jälkeen hän oli huokaissut helpotuksesta, kun näytelmä oli hänestä sujunut täydellisesti. Naisen auton kaarrettua pihasta hänet oli iskenyt taas sama pakokauhu, joka oli ennen naisen vierailua. Esko ei osannut sitä itselleen selittää. Hän tahtoi kuristaa naisen. Hän tahtoi naisen kuolevan. Hän hillitsi itsensä, mutta ei päässyt riivauksestaan. Esko oli alkanut pelätä itseään. Asiaa ei auttanut se, ettei Eskolla ollut juurikaan läheisiä ystäviä, joiden kanssa jakaa ajatuksiaan. Ei sellaisia asioita, kuin murhanhimo, paljastettu ihmisten joukossa. Tai jos paljastettiin, se esitettiin sutjauksena, jolle ei odotettu mitään aikuista kommenttia, holhoavaa neuvoa tai ohjaavaa ja nöyryyttävää kasvatuksellista näkemystä, oliko murhanhimo oikein vai väärin. Sellaiseen sutjaukseen Esko odotti täyttä hyväksyntää. Ja kertojan mukaan, täydellisen hyväksynnän vaatimus, vailla holhoavaa kasvatuksellista näkemystä, oli koko Eskon elämän pohjan kestämättömyyden syy.
Päivän lehdessä kerrottiin maailmanpolitiikasta. Vähänkö Eskoa enää kiinnosti lukea maailmanpolitiikasta, kun hänen oma elämänsä oli kuin Syyria, pelkkä rauniokasa. Ei häntä kiinnostanut, veikö kansainvälinen yhteisö rauhanturvaajia Syyriaan, tai saivatko paikalliset enää raitista vettä juoda. Eskon paha mieli täytti hänen ajatuksensa mustalla yöllä, eivätkä yötkään enää tuoneet rauhaa kuten ennen. Joka aamu häntä odotti remonttiasunto, jossa ei vielä ollut edes huonekaluista muuta kuin sänky. Keittiön ikkunassa ei ollut verhoja. Kahvinkeitin oli viallinen, joskin se juuri ja juuri toimi aamuisin. Esko tunsi oksettavan tunteen juotuaan kahvinsa, kuin kaikki hänen nauttimansa asiat, joita hän ennen oli rakastanut, olisivat muuttuneet kiroukseksi. Hän oli opiskellut tietotekniikkaa, osannut ja hallinnut tietokoneiden ylläpidon. Hän oli pelaillut kavereidensa kanssa, nauttinut kevyttä huumoria tasapainona kotielämän synkeälle todellisuudelle, ettei hänen lumovoimansa riittänyt, hänen repliikkinsä toimineet, hänen hymynsä ollut aito, hänen tuomansa kukat riittäneet anteeksipyynnöksi. Ja sitten Leena oli heittänyt hänet pihalle. Tietotekniikka ei kiinnostanut enää. Pelailu kavereiden kanssa ei enää toiminut. Kevyt huumori oli käynyt tehottomaksi. Kahvikaan ei enää maistunut samalta.
Esko syytti Leenaa kaikesta siitä, mikä hänet oli vallannut: apatia ja voimattomuus. Apinanraivosta oli tullut epäuskoinen mykkyys, jota sanoittamaan Eskolla ei ollut sanoja, ja josta puhumiseen Eskolla ei ollut voimia. Televisio oli hänen ainoa lohtunsa koko elämän ollessa raunioina. Aamu-uutiset ja aamu-tv olivat tulleet Eskolle elinehdoksi. Mainosten tullen hän painoi päänsä ja koetti hillitä itsensä. "Lehmiä, maitoa, lastenvaippoja", Esko totesi eikä enää edes tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Aiemmin kaikki oli ollut niin helposti hallittavaa. Jokaiselle kuvalle oli merkitys vailla tunteita. Nyt kuvat olivat liitettyinä tunteisiin. Esko tunsi väliin häpeää, väliin voitonriemua. Välillä hän uhkui päättäväisyyttä ja varmuutta, seuraavassa hetkessä hänet valtasi suru ja kaipuu. Koko tunteiden sekamelska sai Eskon kokemaan, ettei hänen elämänsä ollut enää hänen omissa käsissään, ja se oli 50-vuotiaalle miehelle liian pelottavaa. Apinanraivolla hän tahtoi julistaa, että kaikki oli kuin ennenkin, ja hänen elämänsä oli hänen omassa hallinnassaan. Mutta sitten pienen pienikin rapsahdus sai hänet säikähtämään. Ja sisäänpäin hän koki alati itkevänsä. Oikeastaan Esko oli onnellinen, ettei Leena ollut sitä näkemässä.
Esko mietti, mitä tehdä "Dementiakirjalle." Tuhotako se, heittääkö se menemään vai laittaa kirjahyllyyn? Avata kirjaa hän ei aikonut. Hän ei hyväksynyt sellaista mahdollisuutta, että hän antaisi Leenan pelotella itseään. Naisella oli ollut liikaa valtaa liian kauan, eikä Esko enää aikonut sallia hänelle minkäänlaista osuutta hänen elämäänsä. Nainen oli aina tehnyt Eskon iästä kiistakysymyksen. Opiskellessaan uskonnonhistoriaa Leena oli saanut päähänsä, että 2000-luvun nainen sai itse päättää, mitä tekisi kehollaan, ajallaan ja tulevaisuudellaan. Esko tiesi, että se kulttuuri, johon hänet oli kasvatettu, oli ohi hänen kohdaltaan. Silti, hän odotti ja luotti, että kunhan hän saisi elämänsä verkostot jälleen toimimaan, Leenasta ei jäisi jäljelle kuin karvas muisto. Sitten hän heittäisi "Dementiakirjan" roskiin. Samalla hän heittäisi roskiin Leenan ilkeät sanat ja rajattoman vallan. "Pitäköön ruumiinsa. Minulla on edelleen kaikki, mitä tarvitsen elääkseni hyvän elämän", Esko uhosi, kun katsoi "Dementiakirjaa."
Esko tuijotti vesisadetta neljä tuntia. Radio soitti jotain, mutta Esko ei juuri kuullut sanoja. Hän oli liian poissa tolaltaan. Yhä uudelleen ja uudelleen hän toisti: "Tämä ei toimi niin kuin tämän pitäisi toimia. Tämä ei ole totta." Lopulta hän avasi "Dementiakirjan." Ensimmäisellä sivulla luki: "Kuvaile äitiäsi. Oliko hänellä rajaton valta tunteittesi suhteen? Oliko äitisi ilkeä vai hellä?" Esko katsoi kysymyksiä avuttomana. "Onneksi äiti on kuollut", Eskon ensimmäinen ajatus oli, ja hän kirjoitti sen ylös. "Onneksi äiti on kuollut", Esko kirjoitti sivun ylälaitaan. Se oli vihje eteenpäin. "Äiti piinasi minua", Esko kirjoitti ensimmäisen lauseen alapuolelle. Hän koetti muistaa, mutta ei muistanut. Sitten hän alkoi muistaa. "Äiti huusi, haukkui, pilkkasi, nujersi ja raiskasi", Esko kirjoitti. Mutta kamala tunne valtasi hänet: "Olen itse tehnyt samoin." Seuraavaksi Esko tahtoi kirjoittaa: "Äiti oli kelpo ihminen." Mutta se olisi ollut valhe. Ja siinä kohtaa Esko koki taas romahtavansa. Hän ei voinut muistaa, mutta ei voinut sulkeakaan kirjaa. "Minä rakastin äitiä", Esko viimein kirjoitti, jonka jälkeen hän tahtoi taas vihata äitiään, joka oli hylännyt hänet. "Ei tällaista kirjaa saisi olla", Esko totesi epätoivoisena ja sulki kirjan. Toisaalta hän mietti, mitä seuraavalla sivulla oli. Hän kaivoi lehtiön esiinsä ja alkoi tehdä laskelmia, kuinka paljon hän oli uhrannut Leenaan rahaa. Katkeruuden ja vihan tunteet olivat Eskolle luonnollisimmat tunteet maailmassa. Ne olivat turvallisia ja helppoja, hänen aito, rehellisin tunnetilansa. Kun Esko palasi kaipuusta ja surusta katkeruuteen ja vihaan, hän oli taas turvassa "Dementiakirjalta", tai "äidin rajattomalta vallalta."
Mutta viha ja katkeruus eivät vieneet Eskoa kävelylle, eikä antanut voimaa alkaa remonttia. Esko edelleen istui ikkunassa, väliin katseli lukujaan, kuinka paljon oli menettänyt rahaa. Väliin hän kirosi, ja lopulta hän tajusi, että oli lounasaika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti