Eskon asunnolla riita

Kun Esko oli saanut uuden asunnon, Tiina huokaisi helpotuksesta. Ei, etteikö hän edelleen katselisi Eskon perää, mutta oma asunto, sen rauha, alkoi merkitä Tiinalle päivä päivältä enemmän. Sitä Tiina kuitenkin mietti, suutelisiko Esko uusia rakastajiaan yhtä intohimottomasti kuin häntä. Sellainen oli tietenkin täysin turhaa ajateltavaa, kun Tiinaa odotti lukuisat kirjat, jotka hän oli lyönyt laimin, tärkeimpänä niistä Intian uskontomuodot 3000 eaa.

Esko kinasteli itsensä kanssa, kuinka saattoi antaa naisen komennella itseään. Eskohan täyttäisi muutaman kuukauden päästä 50, ja oli häpeän huipentuma, ettei mies edelleenkään osannut elää itsenäistä elämää, elikkä saanut pidettyä avovaimoaan kurissa ja nuhteessa. Eskolle oli opetettu, että mies, joka antaa naisen nousta tasa-arvoiseksi tekijäksi rinnalleen, oli kuin koira, joka antoi toisten kätkeä luut ja sitten toisten myös kaivaa luut ylös, samalla kun itse torkkui ja odotti, että koiratarhan emäntä tulisi ja avaisi ruokahanat.

Tiina soitti Eskolle:
- Oletko saanut kirjakaapin koottua?
- En ole. Laitan parhaillaan ruokaa.
- Tarvitsetko illalla apua siinä hommassa?
- Kyllä apu kelpaisi.
- Lupaatko olla lyömättä?
- En voi luvata mitään. Minulla on paha mieli.
- Luonnollisesti. Olen juuri heittänyt sinut pihalle.
- Et aio muuttaa mieltäsi.
- En varmasti aio.

Esko laski luurinsa pöydälle ja laski kymmeneen. Häntä yökötti Tiinan päättäväisyys. Miten ihmeessä uskontotieteilijästä saattoi kasvaa jotakin noin uppiniskaista. Eskolle Tiina oli ikuisesti häntä 20 vuotta nuorempi naikkonen, jolle pitäisi olla itsestäänselvyys, että vanhempi ihminen, joka on saapunut maailmaan ennen nuorempaa, omistaa maailmasta ja sen tiedosta suuremman osan kuin vasta-alkaja. Tiina oli kuitenkin opinnoillaan kaahannut Eskon ohi, ja väitti, että Eskon kartta maailmasta oli vanhentunut, kun taas uusissa kirjoissa oli paikkansa pitävä kartta. Typeryyttä, Esko ajatteli. Maailmankartta ei muuttuisi 20 vuodessa. Tiina oli typerys.

- Mitä mietit, Tiina kysyi.
- Mietin palaako tämä pyttipannu pohjaan, Esko vastasi.
- Etkö voi laittaa liettä pienemmälle lämmölle, Tiina kysyi.
- En voi. Tahdon tämän ruoan äkkiä valmiiksi, Esko vastasi äkäisenä.
- Hätiköimällä ei synny mitään hyvää. Ruokaa kuuluu hauduttaa, Tiina neuvoi.
- Hauduta sinä vaikka valtameressä varpaitasi, Esko sanoi ja tahtoi lyödä luurin korvaan Tiinalle.
- Olet hyvin poissa tolaltasi, Tiina vastasi.
- Voisin kuristaa sinut puhelinjohdolla, Esko sanoi.
- Nykypuhelimissa ei ole johtoja, Tiina sanoi hilpeänä tuntien suurta riemua, ettei hänen tarvinnut olla miehen kanssa samassa huoneessa.
- Sinä niin nautit minun nöyryyttämisestäni, Esko sanoi.
- En niin paljon, kuin sinä minun kuristamisestani, Tiina sanoi ja sulki puhelun.

Eskon päivä kului hyvin hitaasti. Hän mietti moneen kertaan erilaisia vaihtoehtoja Tiinan surmaamiseksi. Koska mikään suunnitelmista ei loppupeleissä vaikuttanut hyvältä, hän ryhtyi pohtimaan erilaisia keinoja Tiinan henkiseksi musertamiseksi. Hän tunsi yliopistolta porukkaa. Ja hän tunsi seurakunnasta kaikki. Ei olisi homma eikä mikään saada erilainen seurakunta hyökkäämään apuna ja tekemään Tiinasta selvää. Ainut ongelma oli se, että hyökkäystä oli harjoiteltu niin pitkään jo, että Tiina oli oppinut vastahyökkäyksen. Joskin Tiinan vastahyökkäys oli aina yhtä lapsellinen, Eskon täytyi myöntää, että se oli toimiva.

Tiina avasi viimein oppikirjansa. Hän luki ja ahmi tekstiä, kuin ei olisi saanut älyllistä ravintoa tuhansiin vuosiin. Hän istui nenä kiinni kirjassa iltaan saakka, kunnes nousi autoonsa ja ajoi naapurikaupunkiin Eskon luokse. Eikö häntä hävettänyt aina, kyllä hävetti, nimittäin se, että Esko oli häntä 20 vuotta vanhempi. Kuitenkin 12 vuoden avoliiton aikana yksi asia oli käynyt selväksi: seksi oli ihmisen paras ase. Tiina nauroi radio-ohjelmalle, jossa kerrottiin, että jo ennen kreikkalaista sivilisaatiota, oli osattu arvostaa alastomuutta mainostemppuna, jos oli tahdottu kiinnittää huomiota kulttuurillisiin arvoihin. Tiinasta ihmiskunta oli typeryydessään hassu, ja hassuudessaan kuin Esko - täysin hukassa.

Päästyään perille Tiina koputti Eskon oveen. Samalla hän mietti, olisiko olemassa jonkinlaista salaista koodia, jolla miehen väkivaltaisuutta saisi vaiennettua edes hieman. Valheet olivat palvelleet Tiinaa niin kauan, kuin hän muisti: "Rakastan sinua iäti. En koskaan päästä sinusta irti. Tulen aina olemaan nöyrin palvelijasi. Kerro vain toiveesi minulle, ja teen kaiken, mitä tahdot." Tiina oli esittänyt roolinsa niin hyvin niin monia vuosia, että oli hieman vaikea oppia vähentämään valehtelua. Ja hänen oli nälkä. Hän mietti, olisiko Esko millään tavalla panostanut hänen vierailuunsa, ostanut edes viinirypäleitä, ellei jopa viiniä ja patonkia.

Esko avasi oven ja seisoi oviaukossa kuin aikeenaan olla päästämättä Tiinaa sisään. Hän tahtoi ruumiillaan estää Tiinaa ajattelemasta, että Tiina saattaisi pomottaa häntä ja kohdella häntä kuin avutonta lasta. Hän oli aikuinen mies ja aikuisella miehellä oli oma tahto. Tiina hymyili:
- Etkö aio päästää sisään?
- Aiotko tehdä minusta naurettavan, Esko kysyi ensin.
- En tietenkään. Teitkö mitään valmisteluja ennen tuloani, Tiina vastasi.
- Mitä olisi pitänyt tehdä, Esko kysyi.
- Ostaa vaikka piirakkaa, Tiina vastasi seisten edelleen käytävässä.
- Tuossa rahat. Käy ostamassa jotain, Esko kaivoi taskustaan kympin. Ja sulki oven.

"Mainiota", Tiina huokasi. Olen miehelle täysin itsestäänselvyys. Hän ei tule koskaan muuttumaan. Tiina oli vähällä luopua toivosta, kunnes muistutti itselleen, että mitä enemmän mies epäonnistui hyvyydessä, sitä varmemmin hänen oli helppo lopettaa valehtelu. "Tämähän menee ihan hyvin", Tiina tuumaili ja mietti, ostaisiko mustikka- vai vadelmapiirakkaa. Totta kai oli hänen etunsa, että hän oli niin nuori. Eskoa ei kuitenkaan saanut painostaa liikaa, ettei joutuisi maksamaan liikaa. "Pienissä määrin, pikkuhiljaa", hän laskelmoi ja käveli takaisin Eskon asunnolle.

Esko oli keittänyt kahvit. Tiina katseli ympärilleen ja ehdotti Eskolle pientä pintaremonttia. "Miten sinä voit tuollaista saada päähäsi", Esko kysyi loukkaantuneena, tuntien itsensä avuttomaksi ilman lupaa käyttää nyrkkejä. "Kyllä sinä osaat. Uskon siihen. Voin auttaa", Tiina sanoi. Esko mietti asiaa todella pitkään, ja Tiina jo luuli, että mies alkaisi mököttää. Mutta mies ajatteli. Hän ajatteli, olisiko parempi totella Tiinaa vai käyttää Tiinaan pakkokeinoja.

- Koetatko pakottaa minut johonkin virikkeelliseen toimintaan, Esko kysyi.
- On mielekästä käyttäytyä kuin omaisi mielen, eikä vain istua kaiket päivät ja tuijottaa eteensä näkemättä edes mitään. Se on dementiaa, Tiina sanoi holhoavasti.
- Et voi tulla tänne tuollaisena. Sinun täytyy olla sellainen kuin ennen olit, Esko sanoi valittaen.
- Me muutumme. Emme me voi koko elämäämme polkea paikallamme, Tiina sanoi.
- Kyllä voimme, Esko sanoi.
- Kunnes olemme laitoksessa vaipoissa, Tiina ehdotti.
- Niin, jos niin valitsee, Esko sanoi.
- Mene minne haluat. Minä en tule mukaasi. Enkä aio alkaa dementikkoa hoitamaan kotonani, Tiina sanoi lujasti.
- En minä mene laitokseen. Hommaan kotiapulaisen, Esko sanoi.
- Maksa sille kans hyvin, Tiina sanoi.
- Minä haastan sinut oikeuteen, Esko yritti uhkailua.
- Haasta vain. En ole tehnyt rikosta, Tiina sanoi takaisin.
- Et voi hylätä minua. Olemme melkein avioliitossa, Esko sanoi.
- Mutta emme ole avioliitossa. Olemme avoliitossa. Meitä ei sido minkäänlainen vala, Tiina korjasi.
- Olet luvannut minulle, Esko yritti.
- Olen suojautunut nyrkeiltäsi, Tiina sanoi.

Esko tunsi itsensä sekä haavoittuvaiseksi, että avuttomaksi ja hän vihasi jokaista nöyryyttävää sekunttia. Hän oli kuitenkin luvannut, ettei käyttäisi nyrkkejään. Hän kaatoi kahvin kuppeihin ja tajusi olevansa alakynnessä. Hän ei ottanut koiranpentuilmettä anellakseen, vaan hän koetti miettiä, mitä arvokas ihminen ajattelisi sellaisessa tilanteessa, ja mitä sellainen ihminen ehkä sanoisi. Lopulta hän sanoi:
- Totta kai ansaitset itsenäisen elämän. Eihän toista voi pakottaa rakastamaan, Esko sanoi.
- Hyvä, ymmärrät siis viimein, Tiina sanoi huojentuneena.
- No, kunhan sanoin jotakin hienolta kuulostavaa. Oikeasti sinun on pakko rakastaa minua. Tuhoan sinut muuten, Esko sanoi kykenemättä esiintymään arvokkaasti.
- Pakottamalla ei voi saada mitään. Ei mitään. Rakkaus on aina vapaaehtoista, vastavuoroista ja lahjana annettua ja saatua, Tiina sanoi.
- Rakkaus perseessäsi, Esko kirosi.
- Koettaisit joskus ajatella ja puhua kuin järkevä ihminen, Tiina solvasi takaisin.
- Hienohelma, Esko nimitteli.
- Älykkään ihmisen argumentaatiotaito, Tiina totesi ja laski kahvikupin pöydälle.

Tiina nousi, käveli olohuoneeseen ja mittasi katseellaan asuntoa. Hän edelleen ajatteli, että Eskon olisi hyvä tehdä jotakin. Hän voisi auttaa Eskoa kuntoutumaan alkavasta dementiasta. Samalla kun hän kuntouttaisi Eskoa, hän tekisi suuren palveluksen Jumalalle, jonka johdosta Jumala olisi hänelle velkaa älyllisyyttä ja onnea. Tiina käveli takaisin Eskon luokse keittiöön:
- Käymme ostamassa tapetit ja maalit huomenna. Tule noutamaan minua klo 13.
Esko ei jaksanut enää laittaa vastaan.
- Hyvä on. Noudan sinut klo 13, hän sanoi ja katseli Tiinan poistuvan.