Seuraavana aamuna Esko istui jälleen keittiönpöydän ääressä. Hän oli ristinyt kätensä ja odotti jonkinlaista merkkiä radiosta, että hänen nöyrät huokauksensa kuultaisiin. Hän ei tahtonut avata "Dementiakirjaa", koska ei ollut saanut lehtiöönsä minkäänlaista merkintää aikaiseksi äidistään. Häntä pelotti, että seuraavalla sivulla kysyttäisiin hänen isästään, joka vielä eli. Esko ei voinut ottaa sitä riskiä, että todella kohtaisi isänsä kasvoista kasvoihin. Eskon oli vaikea päättää, millä volumella soittaisi radiota. Toisaalta hän tahtoi kovaa ääntä, toisaalta järki sanoi, ettei naapureita saisi vaivata niin varhaisella. Tiina oli siis jälleen kerran syypää siihen, ettei Esko saanut tehdä, kuten tahtoi. Vanhassa kodissaan hän olisi voinut laittaa radion huutamaan niin kovaa kuin tahtoisi.
Esko oli kasvatettu kristinuskoon. Mutta koska Esko ei ollut ymmärtänyt kristinuskon syvintä olemusta, ja oli vain raapaissut pintaa, niin Eskon rukousta ei luettu aidoksi. Kertoja tietää, että Jumala oikeasti on ilkikurinen olento, joka vimmaisessa murhanhimossaan ilkkuu, kun lapsi nöyrtyy rukoilemaan. Varsinkin, jos Esko itkisi, kaikentietävä kertoja, osaisi sanoa, että silloin Jumala vasta nauraisi ja olisi saanut tyydytyksensä. Mutta onneksi Eskon ei tarvinnut kuunnella kaikentietävää kertojaa. Hän saattoi ristiä kätensä ja rukoilla nöyrän rukouksensa. Hänen ei tarvinnut ajatella, että jossakin Jumala nauroi hänelle ja pilkkasi häntä siitä, että hän oli vailla apua ja suuremman kaitselmusta.
Yö oli tuonut kuuran maahan. Esko katseli kuuraista maata. "Monta tuntia auringonnousuun", hän ajatteli. Esko tahtoi syödä jotain, mutta hänellä ei ollut ruokahalua. Eskoa paleli, mutta hän oli liian laiska hakeakseen peittoa tai vilttiä ympärilleen. Oikeastaan "Dementiakirja" oli saanut Eskon pelkäämään omaa kuolemaansa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tajusi, millaista muinaisissa vankiloissa oli ollut. Ja hänen mielessään kävi se vaihtoehto, että karmanlain mukaan, hän tässä elämässä eläisi sen vaiheen, jonka hän oli laittanut muinaiset profeetat elämään, ennen kuin he kuolivat. Niinpä hän ei saanut syötyä, ei juotua, hän pelkäsi alinomaan kuolemaansa. Hän tahtoi huutaa, mutta ääntä ei tullut. Hän tahtoi vapautua vankeudestaan: Mennä ja riistää Tiina hengiltä, mutta hänen ei annettu mennä. Hän olisi tahtonut katsoa televisiota, mutta televisio oli mennyt rikki. Hän olisi tahtonut nukkua, mutta aina kun hän sulki silmänsä, hän näki kuvia, jotka kiduttivat häntä.
"Minun on kosto", oli Raamatussa lukenut. Ja ensimmäistä kertaa elämässään Esko ihan oikeasti pelkäsi. Pelkäsi henkensä edestä. Eniten maailmassa Esko toivoi saavansa olla uhri. Hän tahtoi olla pienipoika jälleen, jonka äiti painaisi hellästi syliinsä. Hän vihasi Tiinaa, joka ei suostunut olemaan hänelle äiti-ihminen. Miksi Tiinan piti opiskella? Miksi Tiinan piti saada vapaasti liikkua kaupungilla tai ajella autolla? Miksi hän oli niin tyhmä, että oli antanut Tiinan ajaa ajokortin tai ostaa lainarahoilla auton? Miten hän oli ollut niin tyhmä, että oli antanut Tiinan hankkia ystäviä? Mistä nuo ajatukset luikertelivat Tiinan päähän, että 2000-luvun nainen sai itse päättää, mitä ruumiillaan ja elämällään teki? Eikö Tiina tajunnut, kuinka hän, Tiinan uhri, kärsi? Esko mietti, että jos olisi olemassa jokin tukijärjestö: "Näin naiseni pahoinpiteli minua henkisesti", hän välittömästi liittyisi toisten uhrien joukkoon. Ja, päälimmäisenä Eskon mielessä: "Miksi minä en ymmärrä järkevää ja rauhallista puhetta, jota radiosta tulee? Miksi minä olen mennä järjiltäni?"
Esko ei voinut avata "Dementiakirjaa", koska hän oli liian sekaisin murhanhimossaan. Eskon isä oli opettanut sen Eskolle: "Tapetaan, hakataan ja pieksetään. Niin syntyy parempi maailma." Esko kaipasi isäänsä, mutta hänen isänsä oli jo vanhainkodissa, eikä kovin selvässä järjessä. Kuitenkin eniten maailmassa Esko kaipasi sitä isää, joka oli hyväksynyt kaiken Eskossa: hänen pahuutensa, ilkeytensä, kavaluutensa ja pirullisuutensa. "Hyvä poika! Sinä tulet pärjäämään maailmassa! Vahvimmat ovat ne kaikkein ilkeimmät", oli isä sanonut, ja sen Esko olisi kaivannut kuulla jälleen. Hän olisi tahtonut avata television, katsella itkevää kansaa, joka turhaan odotti apuaan taivaasta uskoen, johonkin "Rakkauteen." Esko sylkäisi sanan rakkaus suustaan kuin saastaisen mädän lihapalan, pilaantuneen leivän tai ötökän, joka vahingossa oli lentänyt hänen suuhunsa. Esko olisi tahtonut nauraa niille, jotka uskoivat rakkauteen: "Kuinka typerää. Minä en ole saanut rakkautta maistaa. Ja jos minä saan päättää, niin ei saa kukaan toinenkaan."
Eskon täytyi sulkea radio. Hän ei saattanut kuunnella enempää. Hiljaisuuskaan ei ollut hyvä. Esko lähti kävelylle. Hän katseli maailmaa: lokakuu, routa teki tuloaan, maa jäätyi hiljalleen. "Minun sielunmaisemani", Esko tajusi, tai kuuli Jumalan kuin kuiskaavan. Ja hän kiitti Jumalaa, että hänellä oli terveet jalat joilla vielä kävellä, ja ehkäpä hänen ruokahalunsakin tulisi takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti