Millaista on, kun tulee vaikeuksia

"Millaisia vaikeuksia", Esko kysyy.
"Monenlaisia. Esimerkiksi asumusero", Tiina kertoo.
"Olen itse ajatellut samaa", Esko toteaa.

Esko ja Tiina olivat seurustelleet 12 vuotta. 12 vuotta susiparina oli opettanut heidät tuntemaan toisensa: sekä hyvinä että huonoina päivinä. Pelkäsikö Tiina? Miten pitkälle Eskoa saattoi painostaa ilman, että mies menetti järkensä? 12 vuotta, eikä Tiina edelleenkään tuntenut Eskoa, vaikka kuvitteli niin. Esko puolestaan uskoi tuntevansa Tiinan läpikotaisin. Kuitenkin hänen täytyi myöntää, että joskus nainen yllätti hänet: toisinaan ollen niin huono, että Eskoa hävetti, ja taas toisinaan ylittäen itsensä.

"Minusta asumusero ei välttämättä ole vaikeus", Esko sanoi peitellen, että tunsi vihaa.
"Eikö? Minusta jatkuva ravaaminen edestakaisin ja vuoroin vieraissa voi olla sitä", Tiina vastasi.
"Kumman asunnolla oltaisiin enemmän", Esko kysyi.
"Ehdottomasti sinun", Tiina sanoi.

Esko katsoi naista ja piti siitä, että Tiina suosisi hänen asuntoaan. Hänellä liittyi liikaa ikäviä muistoja Tiinan asuntoon. Hän ei suoraan sanottuna ollut koskaan tuntenut Tiinan asuntoa kodikseen. Hän oli inhonnut asua Tiinan asunnossa, mutta koska he olivat köyhiä, heillä ei ollut ollut varaa pitää kahta asuntoa. Kunnes Esko oli saanut töitä naapurikaupungista. Mutta kyllä, Esko myönsi, jatkuva matkustelu kahden kaupungin välillä voisi jäytää välejä, kun rahat hupenisivat matkustamiseen. Lisäksi Esko epäili Tiinan lupailevan jotain, mitä ei aikonutkaan pitää. Tiina oli taitava vedättäjä, joka lupaili vaikka tähdet taivaalta saadakseen vihan laantumaan siksi hetkeksi, kun hän oli fyysisesti ja henkisesti paikan päällä läsnäolevana.

"Sinun ei pitäisi valehdella, Tiina", Esko sanoi.
"Ei minun pitäisi, mutta se on aivan välttämätöntä", Tiina vastasi häpeilemättä.
"Etkö ymmärrä, että valhe puree aina takaisin", Esko sanoi.
"Purkoon", Tiina sanoi uhmakkaasti.

Esko katsoi Tiinan pöytää. Pöytä oli täysin sekaisin papereista ja kirjoista. Tiina opiskeli uskonnon retoriikkaa ja uskontohistoriaa. Hän tahtoi olla historioitsija. Kuitenkin päällimmäisenä kirjoista oli Harlekiini. Miksi Tiina luki roskakirjallisuutta, Esko pohti. Oliko nainen eskapisti? Eikö hän kestänyt sietämätöntä todellisuutta, joka historiankirjoista tuli vastaan? Eskon täytyi myöntää, että retorisesti nainen oli taitava. Jossakin määrin niin paljon, että Eskon toisinaan teki mieli lyödä naista, jos nainen oli väittelyssä voitolla. Niinpä Tiina, joka tunsi Eskon väkivaltaisen puolen, valehteli Eskolle milloin mitäkin, ettei mies löisi. Lisäksi hän piti taitonsa piilossa, ettei Esko tuntisi kateutta. Miehen kateus, olkoonkin pikkumaista, oli vaarallista.

"Sanot aikovasi viettää aikaa asunnollani. Miten käytännössä maksat matkasi", Esko kysyi.
"Sinä saat maksaa matkat, jos tahdot minun viettävän aikaa kanssasi", Tiina vastasi.
"Tottakai maksan. Jos lupaat olla paikalla", Esko sanoi ja mietti Tiinan isää.
"Minähän sanoin, että tämä saattaa tietää vaikeuksia", Tiina sanoi, kun näki Eskon ilmeen.
"En ymmärrä", Esko sanoi ja katsoi Tiinaa epäillen taas Tiinan valehtelevan koko jutun.
"Sinä et voi luottaa minuun. Se on täysin ymmärrettävää. En tahtoisi silti valehdella halustani viettää kanssasi aikaa. Jos tahdon elää, minun on sopeuduttava siihen, että sinä olet 'huoltajani', mutta sinun täytyy sitoutua ja sopeutua siihen, ettet lyö minua enää. Koko asumusero johtuu siitä, että olet väkivaltainen", Tiina selitti miehelle.

Esko tunsi kiukun nousevan pintaan. Hän ei kestänyt suoraa puhetta suurimmasta heikkoudestaan. Hän oli väkivaltainen. Sen hän kykeni myöntämään itselleen tai kaltaiselleen. Mutta kun Tiina mainitsi asiasta vähänkään kiihtymättä, häntä alkoi ärsyttää nainen kylmä harkinta, joka tuntui Eskosta suurimmalta mahdolliselta julmuudelta, henkinen ja moraalinen ylivoima. Esko puristi kätensä nyrkkiin ja kiskoi toisen jalkansa toisen jalkansa päälle ristiin. Hän keräsi itseään kokoon, että saisi hillittyä sisällään kiehuvan raivonsa. Tiina oli hänestä mielettömän vaikeasti hallittava nainen. Vaikka 12 vuotta Esko oli koettanut hakata Tiinaa kuuliaisen naisen muottiin, nainen ei ollut väliaikaista nöyrtymistä lukuunottamatta, muovautunut sellaiseksi naiseksi, jota olisi helppo ohjailla ja rakastaa.

"Ei sinuun voi luottaa. Sinä olet suurin mahdollinen valehtelija", Esko sanoi syyttävästi kuin pikkulapsi, joka jäi kiinni keksipurkilta, eikä keksinyt muuta puolustusta kuin alkaa kiukutella.
"Eikä hakkaavan miehen kanssa voi oppia muuksi kuin valehtelijaksi", Tiina syytti takaisin.
"Tässä me taas syyttelemme toisiamme. Miksi emme voi käyttäytyä kuin aikuiset", Esko aloitti sovittelun.
"Kenties koska me emme ole kasvaneet aikuisiksi. Olemme leikkineet kissa-hiiri-leikkiä aivan liian kauan. Minusta ei tule sinulle kuuliaista niin kauan, kuin hakkaat minua, eikä sinusta tule rauhanmiestä niin kauan, kuin minä en ole sinulle kuuliainen. Olemme umpikujassa. Asumusero on ainoa oikea vaihtoehto", Tiina selitti.

Esko inhosi sitä, kuinka Tiina pyrki selittämään hänelle asiat, kuin hän olisi ymmärrykseltään 2-vuotias. Tiina oli tehnyt sitä alusta saakka: kohdellut häntä älyllisesti alimittaisena ymmärtämättä lainkaan millaista oli elää itseään kyvykkäämmän olennon kanssa parisuhteessa samassa taloudessa, kun toinen ei suostunut tunnustamaan kuinka Esko oli monin tavoin ansioitunut ja kyvykäs ihminen. Tiina piti halpana kaikkia Eskon saavutuksia, bisneksia, oli ne sitten elinkeino tai harrastus. Esko ei koskaan sanonut sitä ääneen, mutta omasta mielestään hän oli hoidellut omat vastuunsa erinomaisesti. Tiinalle koko hänen elinkeinonsa oli roska ihmiskunnan historiassa. Esko oli pappi, Tiina oli uskontokriitikko, jonka elämäntehtävä tuntui olevan todistaa, kuinka Eskon kaltaiset papit olivat koko ihmiskunnan historian mätäpaise.

"Et voi aina vedota siihen, että olen väkivaltainen. On tässä muutakin vaikeutta, kuin se. Esimerkiksi se, että sinä et koskaan ole kunnioittanut mitään minussa", Esko sanoi.
"Uskon, että voimme ratkaista tämän, kunhan asumme eri osoitteissa", Tiina sanoi sulkien korvansa Eskon pyynnöltä tunnustaa miehen ihmisarvo tai ansioituneisuus.
"On sinussakin vikaa", Esko jatkoi. Tiina ei edelleenkään suostunut kuuntelemaan.

Tiina oli aloittanut opintonsa seurustellessaan Eskon kanssa. Kun Tiina oli ollut kirjoittamassa ensimmäistä esseetään katolilaisuudesta eilen ja tänään, Esko oli alkanut haastaa ensimmäistä kertaa riitaa. Pian riidat olivat yltyneet siihen, että mies turvautui nyrkkeihinsä. Alkuun Tiina oli alistunut miehen mielivaltaan. Kuitenkin koulupäivinään hän opiskeli ja mietti tarkemmin katolilaisuuden suhdetta väkivaltaan, ja hänessä alkoi kasvaa ajatus, että miehen voisi jotenkin muuttaa. Hän oli koettanut kaikki keinot läpi: hän oli hyvittänyt, kompensoinut, lahjonut seksillä, rahalla ja ruoalla, hän oli liehitellyt, imarrellut ja palvonut. Kun hän viimein tajusi itse lakanneensa kasvamasta ihmisenä, hän oli päättänyt, ettei enää itseään uhraten palvoisi miestä, joka ei kuitenkaan muuttunut, oli Tiina koettanut mitä keinoja tahansa.

"Mitä sinä minusta enää haluat? Olet tehnyt täysin selväksi, että olen silmissäsi pelkkä nolla", Esko jatkoii tivaamista.
"Et voi velvoittaa minua rakentamaan identtiteettiasi vahvaksi, jos perustat identiteettisi väkivallalle. Se ei ole kestävä pohja. Ei sille pohjalle voi rakentaa. Vaikka imartelisin sinua aamusta iltaan, kaikki sanani olisivat tyhjää tuulta, jos rakennettu sortuu hetkellä millä hyvänsä, kun et kestään pienintäkään vastustusta tai kritiikkiä. Etkä edes ymmärrä, vaikka selittäisin miljoonaan kertaan, ennen kuin menet pois luotani ja oikeasti mietit asiaa", Tiina sanoi vihaisen lujasti tehden selväksi, että oli asian päättänyt, maksoi mitä maksoi.
"Ja minä olen lapsi, jota sinä koetat kasvattaa", Esko sanoi täynnä ilkeää vihaa, sillä ei voinut kestää neuvoa. Hän oli niin hieno pappi, että kukaan naikkonen ei häntä asettunut arvioimaan tai neuvomaan.
"Jos käyttäydyt kuin pikkulapsi, joka ei kestä vastaiskuja, niin ole", Tiina sanoi huolimatta siitä, että tiesi, että nyrkki iskeytyisi kohta hänen kasvoihinsa.

Esko katsoi Tiinaa tuntien suunnatonta murhanhimoa. Tiina oli valehtelija. Ihminen ei saanut valehdella. Hän nyrkkeineen oli rehellinen ihminen, joka ilmaisi tunteensa rehellisesti ja kypsästi ja avoimesti: täysin hyväk,syttävällä tavalla. Tiina oli saatanan jeesustelija, joka koetti korottaa itseään hänen yläpuolelleen jauhamalla aina yhtä ja samaa: Esko lapsi nyrkkeineen ja Esko kykenemätön kasvamaan valheperustuksineen. Hän oli kuullut saman saarnan jo miljoonaan kertaan.

"Minä muutan pois. Sinun ei tarvitse enää sietää minua", Esko sanoi lopulta.
"En aio hylätä sinua. Tahdon vain, että asumme erillämme", Tiina sanoi sovitellen.
"En voi sietää sinua", Esko sanoi murhaavasti.
"Vietä ihan niin paljon aikaa muussa seurassa kuin tahdot ja tarvitset", Tiina sanoi.
"Ja sinä pärjäät ilman minua", Esko sanoi ivallisesti.
"Taloudellisesti en", Tiina sanoi ja jatkoi: "mutten tule kaipaamaan iskujasi."

Tiina ajatteli, että kaikki järjestyisi. Hän ajatteli, että Esko kasvaisi tyhjiössä paremmin, kuin järjen valossa. Esko kaipasi ja rakasti pimeyttä. Niinpä antoi pimeyden kasvattaa häntä, Tiina ajatteli. "Oikeastaan aivan sama, kunhan mies ei hakkaisi enää", Tiina mietti ja pyysi Eskoa poistumaan.